Rodun historia
Labradorinnoutajan juuret juontavat Labradorin niemimaalle, New-Foundlandin saarelle, josta rodun kantavanhemmat tiedetään tuotetun Brittein saarille. Rotu on levinnyt Iso-Britannian kautta kaikkialle maailmaan. Kanadan itärannikolla on kuvattu labradorinnoutajia muistuttavia koiria ensimmäisen kerran 1700-1800-luvulla. Nämä koirat toimivat kalastajien apuna noutaen vedestä kaloja, verkonnaruja, ym. Niitä käytettiin myös metsästyksessä ja muissa tehtävissä. Niillä oli voimakas noutotaipumus ja into mennä veteen sekä paksu, vettä hylkivä turkki. Näitä koiria kulkeutui kalastusalusten mukana Englantiin.
Noutajien käyttö metsästyksessä ei vielä 1800-luvun alussa ollut kovin yleistä, mutta labradorinnoutajan kantavanhemmat todettiin pian erinomaisiksi apureiksi niin fasaanijahdeissa kuin vesilintujen metsästyksessä ja näistä koirista tuli nopeasti arvostettuja. Koirien tuonti Newfoundlandista kuitenkin väheni 1800-luvun loppua kohti ja tyrehtyi vuosisadan vaihteessa kokonaan. Varhaisimmat brittiläiset kasvattajat pyrkivät pitämään rodun niin puhtaana kuin mahdollista, vaikka risteytyksiä tehtiin eri noutajarotujen välillä. Viisaan jalostustyön tuloksena alkuperäisen Labradorinkoiran ominaisuudet onnistuttiin säilyttämään rodussa.
Alkuaikoina kaikki labradorit olivat mustia. Satunnaisesti esiintyvistä keltaisista ei pidetty, ja ruskea väri oli harvinainen. Englannin kennelliitto hyväksyi labradorinnoutajan roduksi vuonna 1903. Rotu, joka 1800-luvulla kamppaili olemassaolostaan, on nykyisin yksi maailman yleisimmistä koiraroduista. Aluksi rodun suosio perustui sen erinomaisiin käyttöominaisuuksiin metsästyskoirana, mutta pian sen ystävällinen luonne ja helppo koulutettavuus tekivät siitä myös suositun seurakoiran. Rekisteröintiluvut nousivat nopeasti niin rodun kotimaassa Iso-Britanniassa kuin kaikkialla muuallakin minne rotu levisi.
Suomeen ensimmäiset labradoriyksilöt tuotiin jo 1900-luvun alussa, mutta nykyinen kanta on saanut alkunsa 1950-luvulla tuoduista koirista. Vuonna 1954 Englannista tuotiin musta narttu Whatstandwell Sonya, jonka pentue vuonna 1956 toisen englannintuonnin, Anvil of Alderbournen kanssa oli ensimmäinen maassamme rekisteröity labradoripentue. Kanta vahvistui vähitellen, ja uusia koiria tuotettiin pääasiassa Ruotsista ja Englannista. Vuonna 1965 maassamme rekisteröitiin 39, vuonna 1970 147 ja vuonna 1975 jo 321 labradorinnoutajaa.
1970-luvulla käytettiin runsaasti ruotsalaisia jalostuskoiria, mutta 1980-luvulla alkoi korkeatasoisia jalostuskoiria löytyä omastakin maasta, vaikka myös tuontimateriaalia Englannista ja Ruotsista käytettiin. Ensimmäiset puhtaasti metsästyslinjaiset koirat, veljekset Drakeshead Wade ja Drakeshead Will, tuotiin Suomeen Iso-Britanniasta vuonna 1985, jolloin rekisteröintien kokonaismäärä oli noussut jo 1 346 koiraan. Suomen karanteenirajoituksen poistuminen vuonna 1988 mahdollisti astutusmatkat ja tuonnit myös muualta Euroopasta, samoin yhteyksiä Amerikkaan syntyi.
1990-luvun lopulta lähtien kantaa on laajennettu niin tuoreella kuin pakastetullakin spermalla tehdyillä keinosiemennyksillä, ja rodun taso on nyt Suomessa erittäin korkea. Viime vuosina lukuisia koiria on viety Suomesta muualle maailmaan, ja suomalaisia koiria on ollut muissa maissa siitoslainassa. Labradorinnoutaja on pitänyt rekisteröintimäärien kärkipaikkaa Suomessa viimeisten kuluneiden vuosien ajan.
Luonne
Älykäs, innokas, tottelevainen ja yhteistyöhaluinen. Luonteeltaan ystävällinen, ei saa olla hyökkäävä eikä arka.
Labradorin tulee aina suhtautua ystävällisesti ja avoimesti ihmisiin, toisiin koiriin ja ympäristöönsä. Eloisuus ja hyväntuulisuus eivät ole sama asia kuin hysteerinen ylivilkkaus. Etenkin kasvattajien tulisi huomioida jalostuksessa se, että erityisen innokkaasti esiintyvät koirat voivat olla ylikiihottuneita ja lyhytjännitteisiä, ja kotioloissa varsin rauhattomia ja vaikeasti hallittavia. Tällaisen koiran rinnalla itsensä ja ympäristönsä kanssa tasapainossa oleva koira voi vaikuttaa jopa vaisulta.
Minkäänlaista aggressiivisuutta ei tule sallia, ei myöskään urosten keskinäistä uhoilua. Vihaisuus ja tappelunhalu ovat rodussamme täydellisen epätoivottavia ominaisuuksia, joita ei missään olosuhteissa voi hyväksyä. Yhtä lailla epätyypillinen näky on arka, mateleva koira. Pentujen ja nuorten koirien ujostelu vieraissa tilanteissa ja oudossa ympäristössä on sallittua, mikäli koiran hermorakenne muuten vaikuttaa normaalilta.
Tyypillinen labradori on siis avoin myös vieraita ihmisiä kohtaan, iloinen ja toiminnanhaluinen olematta kuitenkaan yliaktiivinen, ja palautuu nopeasti stressaavistakin tilanteista. Labradori ei koskaan ole terävä eikä puolustushaluinen.
Ominaispiirteet
Ystävällinen ja eloisa. Erinomainen vainu, pehmeä ote riistasta, innokas uimari. Sopeutuvainen, uskollinen seuralainen.
Labradori on metsästyskoira, jonka tehtävänä on noutaa riistaa vedestä ja maalta. Sekä koiran luonteen että rakenteen tulee soveltua tähän käyttötarkoitukseen. Kaksoisturkki hylkii vettä ja estää koiraa kastumasta ihoaan myöten kylmissä vesissä. Pyöreä, tyvestään paksumpi saukonhäntä toimii uidessa tasapainottavana ja ohjaavana “peräsimenä“. Alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan johtuen labradorin ei tule olla kuivakka koira, jonka lihakset ja kylkiluut tuntuvat heti ihon alla, vaan ihonalaisen rasvakerroksen tarkoitus on suojella koiraa kylmettymiseltä. Labradori on myös erinomainen perhekoira.
Väri
Yksivärinen musta, keltainen tai ruskea. Keltainen väri vaihtelee kermanvaaleasta ketunpunaiseen. Pieni valkoinen täplä rinnassa sallitaan. Keltaisen koiran värin tulisi olla mahdollisimman tasainen, mikä tarkoittaa sitä, että turkissa esiintyvistä tummuuseroista huolimatta kokonaisvaikutelma ei saa olla kirjava. Keltaisella koiralla turkin sävy on tummempi korvissa, hännässä selässä ja jaloissa. Myös päässä voi olla tummemepaa sävyä, joka ei kuitenkaan saisi olla niin tumma, että se vaikuttaa koiran ilmeeseen. Keltaisella koiralla tulee olla hyvin tumma pigmentti silmäluomissa, huulissa ja kirsussa.
Ruskean koiran turkin peitinkarvojen värin tulisi olla täysin tasainen, toisin sanoen sillä ei saa esiintyä samanlaisia sävyeroja kuin keltaisilla. Karvanlähtö voi aiheuttaa ruskealla koiralla kirjavuutta. Ruskean koiran kirsu, huulet ja silmänympärykset ovat turkin väriset, hyvin tummanruskealla koiralla ne voivat olla hieman turkin väriä vaaleammat.Kaikilla kolmella värillä voi esiintyä valkoisia merkkejä, keltaisilla koirilla niitä tuskin koskaan huomaa. Pieni, valkoinen merkki rinnassa on sallittu. Selviä värivirheitä ovat mustalla tai ruskealla koiralla yleensä raajoissa esiintyvät brindle- tai tan-kuviot.
Pigmentin puuttuminen keltaisella koiralla on virhe, jonka tulee vaikuttaa koiran arvosteluun ja palkintosijaan. Pigmentittömän keltaisen kirsu, huulet ja silmäluomet ovat selvästi vaaleammat, lihan- tai maksanväriset. Tällaista koiraa ei tarvitse poistaa jalostuksesta, mikäli tuntee värigenetiikkaa.
Lähde: Labradorinnoutajakerho ry